Maa katoaa alta..

"Saanko esitellä suru, masennus ja ikävä. Et niitä pysty lainaan, ne ei ole lähössä täältä mihinkään. Ne asuu mun päässä ja liikuttavat mun kirjoittavaa kättä ja vaikka mä pyydän, ne ei mua rauhaan jätä. Ja mä olen helvetin väsyny olemaan helvetin väsynyt, mut ei oo mitään innostusta pitkään aikaan näkyny."

Näillä sanoilla se taas alkaa, nimittäin kirjoittaminen. Monen vuoden jälkeen olen taas tässä pisteessä, että haen apua kirjoittamisella. Ajatukset paperille, että voisin käydä tunnekuohut konkreettisemmin läpi. Mitä tapahtui? Kasvoinko aikuiseksi? Luulinko kokajan, että kun ikää tulisi lisää, niin kykenisin kohtaamaan vaikeudet kypsemmin? En tiedä..

Mistä sitä aloittaisi, tietenkin ihan alusta. Ulkopuolisen silmin oma elämäni oli täysin tasapainossa, kaikki hyvin ja elämä kukoisti. Hulluintahan tässä nyt kuitenkin on se, että asiat eivät pääni sisällä niin olleet ja nyt ovat vielä vähemmän. Ja vielä typerämmäksi asian tekee, että edes kaikki läheisimmät ihmiset ympärillä eivät tiedä asioiden todellista tilannetta. Pidän joidenkin silmissä yllä vain typerää kulissia ja jatkuvaa esitystä, koska se on sillä hetkellä paljon helpompaa, kuin se, että alkaisit avautumaan kenellekkään sen hetkisestä elämän tilanteestasi. Useampi kuukausi takaperin minun elämältäni lähti pohja kokonaan. Kaikki mitä oli vuosien aikana tehty ja saavutettu lähti vain alta.  Olen tömännyt itsessäni vanhaan tuttuun ongelmaan, siihen, että en puhu tai keskustele rehellisesti asioista. Huomautan, ihan omista asioistani. Sanotaan, että alkoholi ei ole ratkaisu ongelmiin ja sen huomasin kyllä vuonna 2016. Ongelmien käsittely vain siirtyi entisestään, mutta silloinkin ne oli kohdattava. Jonkun rakkaan menettäminen lopullisesti oli sillon jotain niin kamalaa, että onneksi sain potkittua itseni ylös siitä paskasta kierteestä. Muutama kuukausi on vain pelkkää usvaa, mutta hei.. Tässä sitä ollaan. 

Mutta jos ei takerruttaisi nyt menneeseen, vaan tähän hetkeen. Sen verran haen tuota tunnetilaa silti menneestä, että silloin en kamppaillut yksin. Mutta nyt.. Tämä yksinäisyys tekee hulluksi. Kaiken huippu on se, että ei ole oikeasti paikkaa, missä minulla olisi täysin hyvä olla. Tai oli hetken. Mutta nyt tuntuu, että pilalle on sekin tie mennyt. Kun on taipumus pilata kaikki ja oma elämä, niin eihän tämän pitäisi mitenkään yllättää. Ero ja kaiken menettäminen  on kipeä asia. Luulin aina, että ihminen on tyytyväinen siihen, että löydät vierellesi jonkun, jonka kanssa jaat elämäsi. Yhteiset hankinnat talo... Niin.. Ei se sitten niin ollutkaan. Kun toisia ei olla luotu toisillensa, niin tietäähän sen, että kuinka siinä tulee käymään. Varsinkin, kun periaatteessa yhteen on menty lapsina ja vuosien myötä kasvetaan erilleen. Jos tulevaisuuden näkymät eivät kohtaa, niin parempi päästää toinen menemään. Ainakin näin sitä yhteisymmärryksessä ajateltiin. Elämähän jatkuu väkisinkin, mutta päivästä toiseen itsensä potkiminen alkaa ottamaan pikkuhiljaa voimille.

Minusta on tullut aikalailla "vaeltaja". Minulla ei ole yhtä tiettyä paikkaa, ei siis kotia missä olla. Ja jotta tämä ei kuulostaisi siltä, että asun kadulla, niin korjaan sen käsityksen välittömästi. Osoite paikassa x, tavarat paikassa y ja olinpaikkani paikassa i ja toisinaan myös e. Auto kuljettaa ja työpaikka minulla sentään on. Työ onkin se ainoa asia tällä hetkellä, mikä saa minun elämäni kulkemaan raiteillaan ja siellä annan kaikkeni. Ajatukset saa pois murheista ja ympärillä on ihmisiä. Mutta, kuten sanoin.. Elän melkoista kulissia. Ei siellä siis tiedetä asioiden todellista laitaa,että miten minulla oikeasti menee. Aika typerää, eikö? Mutta tämä on valintani, vaikka tyhmä sellainen onkin.

Ne jotka tietävät asioiden todellista laitaa, ovat sanoneet: "Otat tämän yllättävän rennosti", niin.. Siltähän se varmasti näyttää. Kun olet kertakaikkiaan niin eksyksissä ja et tiedä missä olet parin päivän päästä.. Vapaapäivät ja varsinkin loma ahdistaa ihan älyttömän paljon. Lisää aikaa omaa pääni kanssa? Ei kiitos. Sellainen olo, että pakko tehdä jotain. Jotain, joka saa ajatukseni muualle, kuin siihen, että miltä minusta oikeasti tuntuu. Onneksi harrastusten parissa tulee aikaa vietettyä, koska sitä virhettä en tee, että jäisin vain paikalleni. Vaikka jotkut väittävät, että anna aikaa itsellesi ja murheillesi.. Miksi? Onko kiireellinen ja vaeltava elämä sitten sama, kuin vetäisit jokapäivä kännit? Siirrät ongelmiasi, etkä käsittele niitä? Onko nämä kaksi asiaa verrattavissa? En oikeasti tiedä, mutta siihen juomaan en ainakaan koske. Yritän kovasti miettiä, että jos olisi edes yksi päivä, että vain olen ja suren.. Mutta sitten tällainen hetki ajaa minut kirjoittamaan. Asioita vaan tulee tekstinä ulos, väliin niin sekaisena, että en tiedä, saako koko tekstistä selvää.

Huomaan hokevani tässä sitä, että yksinkertaisesti ahdistaa ja olen yksin. Mutta ihan oikeasti.. Meneekö se niin? Olenko jossakin nurkassa itkemässä ja syrjittynä? En. Kun ympärillä on kuitenkin ne muutamat tukihenkilöt, jotka haluavat auttaa. Mutta on vain vaikeaa kyetä käsittelemään asioita kenenkään kanssa, kun yksikään ei pääse pääni sisään. Se tunnetila ja olo on vain niin vahva, että en saa sitä kuriin. Auttaako siihen siis aika? Jos tämäkin vain helpottaa ajan kanssa? Olen kyllä miettinyt myös ammattiapua, mutta ihan oikeasti.. Elämästä ja vastoinkäymisistä tulee selvitä. Ajatukset hyppii puolelta toiselle ja haluaisin vaihtaa jo aihetta, joka yllättäen on vain pelkkää ahdistusta. Tai oikeastaan valehtelin.. On siinä myös paljon hyvää, mutta kuinka yksi ihmisen mieli voikin tehdä kaikesta niin helvetin monimutkaista? 

Sekavaa tekstiä, silti asiaa.. Aikuiselta ihmiseltä. Olisinpa vielä vain se nuori teini, niin voisi helposti pistää tällaisen sen piikkiin, kun kaikki oli silloinkin niin vaikeaa.. Ja siitä hetkestä on kuitenkin useampia vuosia...