Eksyksissä

"Miks aina epäilen ja pelkään? Kunpa voisin sen paremmin ymmärtää. Mä olen tottunut, oppinut yksin olemaan. Aamukahvin hiljaisuudessa juomaan. Ovia sulkemaan." Taas vapaapäivä ja yritän kerrankin pysyä paikallani. Antaa itselleni aikaa, mutta kuinkas kävikään.. Onhan tämäkin sitä omaa aikaa ja omien asioiden selvittelyä, kun puran tätä tekstillä. Ja mitä mielessäni juuri nyt onkaan? Kuten aikaisemmassa tekstissä kävikin ilmi, niin kovin helppoa ei ole, mutta silti sitä jaksaa ja täytyykin potkia itseään eteenpäin. Ajattelen, että elämä jatkuu vastoinkäymisistä huolimatta, mutta se, että millaisen elämän päätämme elää on puhtaasti kiinni siitä, millainen on oma asenteemme. Suru on asia, joka täytyy käsitellä ja antaa sille aikaa, mutta meitä surijoita on niin monta, ihan niinkuin ihmisiäkin. Millainen on minun tapani surra? Se ei ole sellainen, jota voisin kovinkaan suositella, mutta hei.. Jokaisella on oma tapansa. Minäkin kovasti yritän tavallani, mutta jos vastaa...

"Saanko esitellä suru, masennus ja ikävä. Et niitä pysty lainaan, ne ei ole lähössä täältä mihinkään. Ne asuu mun päässä ja liikuttavat mun kirjoittavaa kättä ja vaikka mä pyydän, ne ei mua rauhaan jätä. Ja mä olen helvetin väsyny olemaan helvetin väsynyt, mut ei oo mitään innostusta pitkään aikaan näkyny." Näillä sanoilla se taas alkaa, nimittäin kirjoittaminen. Monen vuoden jälkeen olen taas tässä pisteessä, että haen apua kirjoittamisella. Ajatukset paperille, että voisin käydä tunnekuohut konkreettisemmin läpi. Mitä tapahtui? Kasvoinko aikuiseksi? Luulinko kokajan, että kun ikää tulisi lisää, niin kykenisin kohtaamaan vaikeudet kypsemmin? En tiedä.. Mistä sitä aloittaisi, tietenkin ihan alusta. Ulkopuolisen silmin oma elämäni oli täysin tasapainossa, kaikki hyvin ja elämä kukoisti. Hulluintahan tässä nyt kuitenkin on se, että asiat eivät pääni sisällä niin olleet ja nyt ovat vielä vähemmän. Ja vielä typerämmäksi asian tekee, että edes kaikki läheisimmät ihmiset...