Ota ittees niskasta

"Miks aina epäilen ja pelkään? Kunpa voisin sen paremmin ymmärtää. Mä olen tottunut, oppinut yksin olemaan. Aamukahvin hiljaisuudessa juomaan. Ovia sulkemaan."

Taas vapaapäivä ja yritän kerrankin pysyä paikallani. Antaa itselleni aikaa, mutta kuinkas kävikään.. Onhan tämäkin sitä omaa aikaa ja omien asioiden selvittelyä, kun puran tätä tekstillä. Ja mitä mielessäni juuri nyt onkaan?

Kuten aikaisemmassa tekstissä kävikin ilmi, niin kovin helppoa ei ole, mutta silti sitä jaksaa ja täytyykin potkia itseään eteenpäin. Ajattelen, että elämä jatkuu vastoinkäymisistä huolimatta, mutta se, että millaisen elämän päätämme elää on puhtaasti kiinni siitä, millainen on oma asenteemme. Suru on asia, joka täytyy käsitellä ja antaa sille aikaa, mutta meitä surijoita on niin monta, ihan niinkuin ihmisiäkin. Millainen on minun tapani surra?

Se ei ole sellainen, jota voisin kovinkaan suositella, mutta hei.. Jokaisella on oma tapansa. Minäkin kovasti yritän tavallani, mutta jos vastaan tulee jokin suurempi tunnemyrksy, tai tiedän sellaisen tulevaksi, pakenen.. Ei siis hyvä asia ollenkaan. En poistu tontilta, mutta tunnetasolla en anna sen tunteen vallata, vaan alan tekemään kaikkea muuta, mikä saa ajatukseni toisaalle. Teen töitä, haalin lisää hommaa. Yksinkertaisesti väsytän itseni totaallisesti, että illalla voi vain kaatua sänkyyn, eikä ennen nukkumaanmenoa tarvitse suoda ajatuksia ikäville asioille. Aamulla herään aikaisin ja samantien liikkeelle. Jos on vapaata, niin aina keksii jotain. Aina voi mennä jonnekkin, siivota talon katosta lattiaan, käydä monen kilometrin lenkin samalla musiikkia kuunnellen. Aina löytyy joku ihminen, jonka kanssa keksii jotain tekemistä, tai sitten menee kuuntelemaan muiden murheita, mutta kunhan vain omista asioista ei tarvitse puhua. "Kuinka sinulla menee?", "Tosi hyvin, ei tässä mitään." .. Onkohan ihan noin?

Alkuun viikot menevätkin ihan omalla painollaan ja sitä ajattelee, että alkaahan asioista aikaakin olemaan, niin jos rauhoittaisi tahtia. Koska voin kertoa, että vastaan voi tulla sellainenkin tilanne, että enää et pääsekkään aamulla ylös sängystä. Se, että käyt täysillä kokoajan ja unta saat hyvällä tuurilla sen 5h yössä alkaa pitemmän päälle tuntumaan kehossa. Ja se päivä kun tulee vastaan, niin sitten kaikki se tunne mitä olet paennut iskee ja kovaa.. Ajatukset vain työntyvät päähäsi ja ahdistus iskee. Väsymys ei koskaan paranna asiaa ja yleensä teet ongelmasta tavallista suuremman. Ja siinä ahdistuksen vallassa et enää kykenekkään kiertämään aihetta. Olen vain siirtänyt surutyön aloittamista, tehnyt typeriä päätöksiä ja nyt pitäisi sen itse surutyön lisäksi selvittää useampi muukin kämmi. Todella hienoa, eikö?

Sanotaan, että virheistä oppii, niin silti toistan tätä samaa kaavaa joka ikinen kerta. Olen kehittänyt itseäni kuitenkin sen verran, että muutamalle läheiselle pystyisin puhumaan. Mutta siinäkin piilee ongelma, en kerro sitä, että kuinka paskalta se todellisuudessa tuntuu, vaan riipaisen vähän pintaa. Miksi se puhuminen voikin olla niin älyttömän hankalaa? Miksi koen aina syyllisyyttä siitä, että kaadan omia asioitani ystävän niskaan? Jokaisen kerran jälkeen pahoittelen, että anteeksi tästä avautumisesta, sinulla on varmasti muutakin. Sitten pyrin heti perään vaihtamaan aihetta. Eikö ystävät ole juuri sitä varten, että heille pystyy purkautumaan kaikesta? Niinhän minä itsekin kuuntelen muita ja autan parhaani mukaan. Mutta miksi en itse kykene samaan, avautumiseen..

Noh.. Taas tilanteeseeni. Kun olet päästänyt irti jostain sinulle tärkeästä, niin sitä herkästi ajattelee, että en tule enää tuntemaan mitään sellaista. Se juna meni siinä, itseppä asiani sotkin. Mutta sitten, kun tuleekin tilanne, että törmäät ihmiseen, joka saakin sinut tuntemaan jotain. Vatsassa on perhosia ja katsot kaikkea vaaleanpunaisten lasien läpi. Niin pöyristyttävä olotila, jonka jokainen tulee elämässään varmasti kokemaan. Minäkin olen hetken sen tunteen vietävissä, mutta alan myös herkästi epäilemään kaikkea. Irinan laulu Kaaoksen keskellä kertoo erittäin hyvin, että mitä oikein ajattelen tai mietin. Ensin tunne on ihana ja sitten alkaakin pelottamaan. Mutta mikä? Eihän sitä voi oikeasti heti alussa ajatella, että kohta sattuu taas.. Kohta tunnen taas kipua ja jos ei muuta, niin kaipuuta. Pessimisti ei pety, mutta ei valitettavastikkaan ylläty. Kun alkuun kaikki menee hyvin, huomaat nauravasi, olevasi onnellinen.. Niin mitä sitten tapahtuu? Minä päätänkin lyödä käsijarrun päälle. Ja mietin, että mitä paskaa tapahtuu seuraavaksi. Sehän saa sitten aikaan sen, että asiat alkavat mutkistumaan, kun toinen ei ymmärrä, että mikäs helvetti vieköön sinulle tuli. Luonne muuttuu täysin ja sitten minä, joka ei yleensä koskaan sano mitään, toteaa, että ei tämä vain voi päättyä hyvin ja onko tässä mitään järkeä. Eli BRAVO!! Sinä teit sen! Aiheutit itsellesi sen odottamasi paskan olotilan, kyllä kannatti! Eipä tarvinnut turhaa epäillä. Ansaitsisin siis mitalin tästäkin.

Mutta.. Kun sitä luuli, että taas olen vain yksin omassa paskassani, niin tapahtuukin jotain. Tämä ihminen ei käännä selkäänsä, vaan sanoo:"Puhu minulle". Anteeksi mitä? Mitä muka pitäisi puhua? Siinä tilanteessa en osannut, kuin sönköttää. En saanut mitään ulos.. Mutta siinä rauhallisessa olemuksessaan tämä rohkaisee, että "Kerro, mikä sinulla on oikeasti hätänä."

Alkuun sitä vain saa muutaman sanan ulos, mutta kun on ihminen, joka oikeasti aidosti kuuntelee ja haluaa kuulla, niin sitä kummasti saakin kohta ulos lauseita ja ensimmäistä kertaa, itkin jonkun nähden. Yritin piiloutua, mutta sitä mahdollisuutta tämä ei antanut. Se tunnetila oli minulle todella outo.. Kerroin kaiken, alusta alkaen aina siihen pisteeseen, kun olin jo päättänyt ottaa tästäkin vain pelkkää paskaa harteille. Se oli uskomaton tunne.. Näin itsestäni uuden puolen. Ajattelen oikeasti, että meikä selviää ja elämässä on valoa. Pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja kääntää ajatuksia positiivisemmaksi, eikä aina vain miettiä, että mitä tapahtuu seuraavaksi. Se, että opinko vieläkään siihen, että alkaisin keskustelemaan omista asioistani, nin se on mysteeri. Niin kaavoihin kangistunut ihminen kyseessä kuitenkin, mutta suon itselleni sen mahdollisuuden, että muutun. Puhukaa ja keskustelkaa murheistanne, älkää laiminlyökö surua. Tämä elämä on liian lyhyt siihen, että tuntisimme vain jatkuvaa pahaa oloa.